Takaisin sorvin ääreen

Noniin, herätellääs tämäkin taas eloon ja tiivistetään tapahtumat elokuusta thän asti. Hups.

Eli siis uudet ykköset aloittivat ja sain oman tutor-luokan. Opastimme heitä yhdessä heidän ryhmänohjaajan kanssa ja autoimme opiskelujen alkuun.

Pikkupoika hammaslääkärissä

Tallikin alkoi jo sujumaan rutiinilla ja pikkuhiljaa oppi ulkoa kaikkien hevosten iltaväkkärit, eihän hevosia tässä vaiheessa ollutkaan kuin 6. Jossain vaiheessa hevoset sitten vähenivät ja yhtäkkiä niitä tuli niin paljon lisää, että niitä oli jo 11 kappaletta.

Sitten myös koitti se hetki, jonka tiesin olevan tulossa, mutta en halunnut ajatella sen olevan todellista. Kielsin itseäni kiintymästä Roosaan, mutta päivä päivältä siihen upeaan otukseen vaan kiintyi enemmän ja enemmän. Mitä enemmän sen kanssa touhusi, sitä tärkeämmäksi se tuli. Yhtäkkiä iltapäivällä tallin ollessa melkein valmis, tultiin ilmoittamaan: "Roosa lähtee nyt." Siis nyt heti. Se oli jo viety tarhaan, joten se piti sitten käydä hakemassa. Onneksi sain itse lähteä hakemaan sitä, mutta ei se helppoa ollut. Koko matkan tarhaan koitin kasata ja psyykata itseäni "älä itke, älä itke", mutta eipä siitä paljon apua ollut. Kun näin Roosan tarhassa kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani. Jatkoin tarhalle kävelyä päättäväisenä, että en sitten ainakaan itke kenenkään nähden. Kuivasin kyyneleeni ja laitoin Roosalle riimun ja lähdin taluttamaan takaisin talliin. Matkan varrella luokkalaiseni tuli kuitenkin vastaan ja kysyi mikä minulla oli. Vastasin kertovani myöhemmin, että nyt ei pystynyt. Nielin kyyneleitä koko matkan takaisin ja tallin ovelle päästyäni traileri odotti valmiina ja Roosalle työnnettiin pumpulit korvaan ja luovutin Roosan työntekijälle, joka hoiti homman loppuun. Lähdin paikalta mahdollisimman nopeasti ja sitten se iski. Itku alkoi eikä sille meinannut löytyä loppua.

Tästä selvittyäni talli jatkui normaaliin tapaan aina syyskuuhun asti, jolloin olin hakemassa hevosta tarhasta hieman kauempaa. Matkalla hevonen säikähti jotakin ja hyppäsi jalkani päälle. Kumisaappaat jalassa se tuntui hieman ikävältä... Kävelin kärsien takaisin talliin, pesin hevosen jalat, otin loimen pois ja vein karsinaan. Sen jälkeen lähdin metsästämään laastaria, koska tunsin, että varpaani vuosi verta. Olin oikeassa, mutta vahinko olikin hieman suurempi. Sitten lähdin käymään terveydenhoitajalla, joka epäili varpaan olevan murtunut, ja lähetti minut terveysasemalle. Siellä lääkäri epäili myös varpaan murtumaa, ja seuraavaksi olinkin jo matkalla Forssaan röntgenkuvaan. Sieltä sain lääkäriltä varmistuksen siitä, että varvas tosiaan oli, lääkäriä lainatakseni "täysin pirstaleina." Ei muuta kuin kepit kouraan ja kotiin. Onni onnettomuudessa oli viimeinen päiväni tallissa ennen lukion alkua ja näin ollen en tarvinnut edes sairaslomaa.

Muutaman vapaapäivän jälkeen oli taas aika aloittaa lukio ja jatkaa akateemista opiskelua. Uusina aineina tässä jaksossa minulla oli kemia ja yhteiskuntaoppi. Kemiaa halusin opiskella koska se oli yksi lempiaineistani yläasteella, ja yhteiskuntaoppia siksi, että haluan lukion jäkeen oikeustieteelliseen. Kaikki muut kurssit sujuivat oikein mukavasti kemiaa lukuunottamatta...

Lukiosta selvittiin ja joulukuussa palasin talliin. Taas jälleen piti opetella rutiinit uudestaan, koska hevostilanne oli jälleen eri. Muutama lähtenyt, muutama uusi tullut. Eipä siinä sitten muuta kuin takaisin sorvin ääreen.

Joulukuussa myös isoveljeni sai ylioppilaslakin ja pääsin viettämään joulua kotiin.

Pinja